Pohdintaa itsetunnosta ja kauneusleikkauksista

Kuten varmasti monet teistä, myös mä olen kärsinyt itsetunto-ongelmista. Aloin hyväksyä itseni pikkuhiljaa vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Kunnes kehiin tuli Instagramit ja muut. Some laittoikin sen itsetuntogamen taas ihan uusiksi. Mitä tapahtuu nuorelle, juuri ja juuri itsetunnon ehjäksi saaneelle tytölle, joka ennen nukkumaanmenoa katselee viimeisenä kuvana puhelimen näytöltään jotain photoshopattua fitnessvartaloa kaikkine filttereineen? Niinpä, ei mitään hyvää.

Pala palalta omat kauneusihanteet ja oma kehonkuva vääristyy aivan päälaelleen. Kaikki, mistä on aiemmin itsessään pitänyt, tuntuukin yhtäkkiä mitättömältä ja rumalta. Pitäisi olla niin laiha vatsa, mutta niin iso peppu. Niin isot rinnat mutta niin alhainen rasvaprosentti. Sitä vaan katsoo itseään peilistä ja miettii, että miten voisi näyttää siltä, miltä ne IG-mallit.

Itsetunnon kasvattaminen on asia, jonka eteen kukaan muu ei voi tehdä töitä, paitsi sinä itse. Lakkaa vertailemasta itseäsi muihin. Sinä olet itsesi pahin vihollinen, ei kukaan muu. Kuinka voisit pitää itsestäsi, jos et anna siihen mahdollisuutta? Sinä olet se ääni, joka päässäsi sanoo sinun olevan riittämätön. Ja se on sun vastuulla muuttaa se ääni sanomaan, että mähän riitän.

Näin 23-vuotiaana, koen löytäneeni itseni, ja asiat jotka ovat mulle tärkeitä. Olen esimerkiksi yrittänyt useaan otteeseen harrastaa liikuntaa vain saavuttaakseni tietynlaisen vartalon. Ja hommahan on kusahtanut reisille jo alun alkaenkin. Nykyisin liikunkin terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Hitot kauneusihanteista, mä haluan ainoastaan olla terve ja voida hyvin.

Ollessani 19-vuotias, keksin itsestäni paljon asioita, mitä halusin muuttaa. Kävinkin esimerkiksi täyttämässä huuliani, joka ei todellakaan mennyt kuten piti. Huuleeni tuli jonkinlaisia kudosvaurioita, joita pari vuotta peitettiin aina uudella piikillä. Lopulta tajusin näyttäväni lähinnä Iines-ankalta, enkä koskaan ollut edes haaveillut sellaisista huulista. Mun kohdalla tapahtui vain niinsanottu lumipalloefekti- pienestä määrästä alkoi kasvaa iso, eikä vauhtia pystynyt pysäyttämään.

Viime joulukuussa kuitenkin sain ilokseni kuulla, että täytteet voidaan poistaa turvallisesti aineella, joka sulattaa hyaluronihapon huulesta. Ja mä sain mun omat huulet takaisin. Näin jälkeenpäin mietittynä, kannattiko aloittaa täyttäminen? Ei todellakaan. Luonnollinen on niin paljon kauniimpaa mun naamassa. 

Toisena mainittakoon, että mulla on rintaimplantit. Kävin rintaleikkauksessa 2016, koska halusin korjata eriparirintani. Nyt mietittynä rintani eivät edelleenkään ole täysin samaa maata keskenään (eivätkä useamman naisen olekaan, eikä kuulukaan olla), mutta käytännössä katsoen leikkaus ja implanttien laitto on ollut täysin turhaa. Se olisi turhaa vaikka mulla olisi täydellisen samannäköiset tissit, sillä ei niissä mun rinnoissa ollut mitään niin pahasti vialla, ettäkö olisi pitänyt lähteä veitsen alle. Tai ehkä mä vaan en enää nykyisin ole niin kovin pinnallinen.

Jotenkin hullua ajatella, että todella olen itse kävellyt vapaaehtoisesti leikkauspöydälle noinkin turhan syyn takia. Rintaleikkauksia tehdään paljon, mutta ei mikään leikkaus ole riskitön. Enkä mä varsinaisesti tätä operaatiota kadu, mutta voisin vallan hyvin elää ilman näitä implantteja. Ja luulenpa, että jossain vaiheessa tulenkin ne poistamaan. En varmaan vielä pitkään aikaan, mutta ehkä joskus. Musta on nimittäin pelottavaa ajatella, että mun kehossa on jotain sinne kuulumatonta, joka on viimetutkimusten mukaan ollut selvänä aiheuttajana naisten erilaisissa vakavissa sairauksissa.

Entäs nyt, koenko näiden leikkausten ja pistosten olevan se oikotie onneen hyvän itsetunnon saavuttamiseksi? En koe. Mä en tunne, ettäkö mikään kauneusoperaatio olisi todellakaan syynä sille, mitä mä nykyisin itsestäni ajattelen. Enkä koe, että kuitenkaan kauneusoperaatiot on se mun oma juttu. Toisille se sopii, mulle taas ei. Mutta kyllä mä ylpeänä kannan itseni ja myös nämä leikatut rintani, ne ovat osa mua. Miksi en olisi ylpeä kropastani?

Ja mitä mä sitten itsestäni ajattelen. Että mä riitän just semmoisena kuin mä olen. Mä voin katsoa nykyisin peilistä niitä mun vanhoja ''epäkohtia'', jotka eivät siitä ole miksikään muuttunut. Voin katsoa itseäni ja miettiä vain, että mun kroppa on just sellainen kuin pitääkin. Ja eniten mä keskityn siihen, mitä mä olen sisältä. Millainen ihminen olin tänään, autoinko, olinko luottamuksen arvoinen. Mitä enemmän voin vastata kyllä, sitä kauniimpi mä olen tänään. Ja ei mun ole syytä pyrkiä ulkonäöllisesti kenenkään muun miellyttämiseksi paremmaksi. Koska fakta on se, että jos omaa itsetuntoa lähtee rakentamaan oman täydellisyyttä hipovan ulkonäön varaan, se tulee olemaan hyvin nopeasti katoavaista. Ja silloin ei koskaan tule lopulta olemaan tyytyväinen. Ihminen on ahne, aina tulee saada enemmän. Aina jossain on parantamisen varaa. 

Siksi mun mielestä tyytyväisyys itseensä tulee saavuttaa ensin niiden epäkohtien kera. Vasta sen jälkeen on aiheellista miettiä, jos haluaa vielä jotain parantaa. Vaarana toki on, että tykkäätkin itsestäsi juuri sellaisena kuin olet- eikä parantamisen varaa yhtäkkiä enää olekaan. Ja on mullakin niitä päiviä, kun tuntuu ettei vaatteet istu ja ei näytä kivalta mistään suunnasta. Mutta ne fiilikset menevät ihan erilailla ohi, kun tietää kuitenkin oman arvonsa. Ja sen, että vaikka nyt en ole parhaimmillani, niin mä olen riittävän kaunis. Ja muistakaa, että on myös selkeä ero olla itsevarma, kuin olla ylimielinen.

Itsetunto lähteekin sisältä. Ulkonäöllä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Mutta itsetunnolla on vaikutusta ulkonäköön. Nimittäin se, miten sä itsesi kannat, huokuu ulospäin! Niin hyvässä, kuin pahassa. Sano siis tänään itsellesi, että I'm a fucking queen. Ja mä oon hyvä tämmösenä kuin mä oon. Ajattele sitä kun astut ulos ovesta, ja anna hymyn loistaa sun kasvoilla. Silloin sä oot parhaimmillas, eikä tähän kikkaan edes tarvita kirurgin veistä!

Mutta kuten sanoin, en myöskään ole sitä vastaan, jos joku haluaa itseään parannella pistoksilla tai leikkauksilla. Jokaisella on täysi oikeus tehdä itselleen mitä haluaa. Ja vuonna 2018 pitääkin olla. Ja toisille sopii ne täytetymmät huulet paremmin kuin omat. Ne ovat vaan makuasioita!

Haluan kuitenkin kehottaa miettimään tarkkaan, että onko se todella tarpeellista, ja käymään läpi mahdolliset riskit. Ja kehotan myös sua opettelemaan rakastamaan itseäsi jo ennen, kuin aloitat kauneusoperaatiot. Koska jos et rakasta, sä tuskin tulet koskaan niiden operaatioidenkaan avulla rakastamaan. Enkä puhu nyt mistään rintojenpienennyksistä tai muista terveyttä edistävistä toimenpiteistä.

Ja vaikka voisin hyvin elää ilman implantteja, musta on ihan järjetöntä, että ajatellaan naisen olevan vain aivoton bimbo, jos hänellä on vaikkapa tehty rintaleikkaus. Kaikki se on kuitenkin pelkkää ulkokuorta. Ja asian jalustalle nostaminen esimerkiksi mediassa vaan lisää ainakin mun silmissä nuortenkin paineita leikkauksia kohtaan. Miksei vaan annettaisi jokaisen olla, mitä on. Ilman sen suurempaa numeroa.

Itse olen nimittäin tullut useampaan otteeseen tituleeratuksi eräässäkin lehdessä pelkästään rintojeni perusteella. Say what? Mikä hiton ‘‘tissi-povipommi’’-Jasmin mä olen, miten mussa ei ole mitään muuta huomioimisen arvoista, kuin ne tissit? Tai niin siellä lehdessä halutaan antaa ymmärtää. Bimbo-Jasmin tisseineen, ei siellä päässä liiku muuta kuin silmät. Ja siellä sitten Raimo 50 v saa oikein tuulta purjeisiinsa ja pääsee haukkumaan. Mun mielestä sellainen otsikointi on oikeasti oksettavaa naisen esineellistämistä. Ja vielä vuonna 2018, wow. Vaikka mulla ne implantit tossa killuu, niin se ei poissulje sitä että mä olen ihan ihminen; en mitkään puhuvat rinnat.

Varsinkin te, ketkä mua seuraatte aktiivisesti tai tunnette paremmin, ymmärrätte kuinka järjetön etuliite toi on. Ymmärtäisin edes vähän paremmin (jos silloinkaan), jos mun someen lisäämät kuvat olisivat pelkkää aikuisviihdettä jäljittelevää yläosatonta materiaalia. Mut käyppä kurkkaamassa sitä mun feediä, paljonko näkyy tissiä? Eipä juurikaan.

Voin luvata, että kaikki viestit mitä saan, liittyy tasan tarkkaan mun persoonaan ja aitouteen, ja siihen miten muhun on helppo samaistua. Ja koska sitä mä olen, persoona, jolla on järkeä päässä. Ei kukaan tuu mulle sanomaan, että hei, olipa kivat tissit noissa storyissa, joissa puhuit tärkeistä asioista. Ja siks mua suututtaa, miten paljon sitä osaa mussa halutaan nostaa esille. 

Miettikää nyt vielä tähän loppuun mies, joka syystä tai toisesta käy vähän muokkaamassa miehistä varustustaan. Hän on sitten ikuisesti se Kikkeli-Mikko. Mut ei se mitään, sehän on ihan ok!

Vai pitäiskö sittenkin jo siirtyä tälle aikakaudelle.

Ihanaa sunnuntaita!

Jasmin