Kuka voisi nettikiusaajat pelastaa?

Nykymaailmassa pitäisi olla niin paljon jotakin, mutta silti olet aina liikaa tai liian vähän. Eli pitäisi olla jotakin, mutta silti et saa olla mitään. Jos tienaat rahaa vaikkapa postaamalla kuvia Instagramiin, olet turha. Mutta jos teet näitä niinkutsuttuja ‘‘oikeita töitä’’ vaikkapa kaupan kassalla, eipä sekään ole hyvä vaan todennäköisesti olet täysi luuseri. Äläkä suotta huokaise helpotuksesta, jos olet jotain siltä väliltä, kyllä susta silti löytyy moitittavaa näiden kimppuun hyökkäävien arvostelijoiden silmissä. Niiden, joiden oma elämä ei tuota tarpeeksi sisältöä voidakseen kokea iloa tai surua lähellä olevista asioista. Niiden, joiden paremmuudentunne kasvaa jokaisesta ilkeästä kommentista.

Muistan vielä aikaa ennen somen räjähtämistä nykyiseen asemaansa. Nettikiusaaminen keskittyi lähinnä yksittäisille keskustelupalstoille. Siksi nykyaika onkin suorastaan yhtä juhlaa näille ''muita paremmille ihmisille''. Ilkeitä ja satuttavia kommentteja voi nimittäin laukoa vaikkapa suoraan kiusankohteelle kätevästi feikkiprofiilin takaa. Koska kukapa kasvotusten ujo ja vähäsanainen ihminen nyt omalla nimellään laukoisi ilkeyksiä? Ja vielä parempaa; on myös lyöty viisaat päät yhteen, ja perustettu näille muita paremmille ihmisille myös oikein oma appi, Jodel.

Niin, Jodel. Se haukkumisen ja paskanpuhumisen mekka, jossa toisille annetaan pisteitä siitä, kuinka tunteisiin menevän ja satuttavan, henkilökohtaista elämää loukkaavan kommentin onnistuu päiväkahvittelun lomassa kirjoittamaan. Kehtaavatko sinne kirjoittavat edes myöntää ystävilleen omaa harrastustaan? Tai ehkä sellaiset ihmiset vetävät toisiaan ympärilleen, ja kiusaaminen onkin yhteistä ajanvietettä. Vai onko heillä edes ystäviä? Uskon vahvasti, että jos annat negatiivista energiaa, saat sitä myös takaisin. Ainiin, ja eikä sen väliä edes onko haukkukommentissa mukana totuudenjyvääkään. Kunhan juttu on mehukas, sillä kelpaa mässäillä. Ainakin siihen asti, kunnes löydetään taas uusi kiusanaihe.

Väärän väriset hiukset, väärän kokoiset rinnat. Toinen on syönyt liian hyvin, kun toinen taas treenaa aivan liikaa. Bodypositivynkin merkitys on unohdettu, kun yhtäkkiä sitä saakin käyttää vain tiettyyn muottiin menevät naiset. Jos treenatulla tai hoikemmalla kropallasi haluat viestittää vaikkapa alusvaatekuvan ja kyseisen hashtagin laittamalla olevasi tyytyväinen itseesi ja kannustat muita tekemään samoin koostaan riippumatta, olet tietenkin tyrkky ja itseäsi täynnä oleva bimbo.

Toisen menestys maistuu karvaalta etenkin suomalaisen suussa. Jos lähdet kertomaan aloittaneesi uuden jutun yrittäen mennä kohti unelmiasi, todennäköisesti saat pelkästään kuulla, ettei susta tule ikinä mitään. Ja jos onnistut tavoitteissasi, siihen on pakko liittyä jotain hämärää. Tai vähintäänkin olet ''silti aivan naurettava ja mogaat kuitenkin jossain vaiheessa''. 

Niin ja ainiin, kun ei se koulukaan sua kiinnostanut, sähän olit siinäkin luuseri. Duunit pyörii nyt hyvällä mallilla ja oot tyytyväinen sun elämään, mutta väliäkös sillä. Se kaikki kaatuu kuitenkin. Mutta kuten sanottu, suomalainen on ainoa joka on valmis vaikka maksamaan siitä, ettei toisella luista suksi paremmin. Ja oikein odottaa kuin pikkulapsi joulua, että joku mogaa. Nautitaan, kun toisten parisuhteet särkyy, raha-asiat menee päin h*lvettiä tai kulissit kaatuu. Sitten kuulutetaan ympäriinsä, kuinka itse hoitaisi asiat paremmin, vaikka elämältä olisi juuri mennyt pohja. Hän itse olisi aina se ''parempi ihminen, käyttäytyisi joka tilanteessa paremmin eikä ylipäätään koskaan sortuisi edes sössimään asioitaan tuolla tavalla''. Vaikka todellisuudessa omassa elämässään hiertää parhaillaan ongelma jos toinenkin.

Mutta kuka sitten on syypää tähän nykyiseen asetelmaan? Onko suomalainen yksinkertaisesti perusluonteeltaan liian katkera käsitelläkseen toisten onnea tai sosiaalisen median luomia paineita? 

En jaksa uskoa, että moinen katkeruus ja kateus periytyisi geeneissä. Se on täysin opittua. Seura tekee kaltaisekseen. Jos ympärilläolijat kyräilevät jatkuvasti toisten väkisin negatiiviseksi käännettyjä ominaisuuksia, on varmasti vaikea pysyä itsekään positiivisena. Ja jos tälle käytökselle  täytyy muotoilla jokin selkeä syy, mun omassa ymmärryksessä se ei tosiaan voi liittyä muuhun, kuin oman elämän ja tunteiden jättämiin aukkoihin. Koetaan huonoa fiilistä jossain itseään koskevassa asiassa, ja puretaan se polkemalla toista alas. Mitä enemmän tunnetaan ettei itse riitä, sitä kovempaa runnotaan toista. Lyödään, kunnes putoaa. Etenkin häntä, joka yrittää tämän kateellisen kansan edessä olla rohkea, olla oma itsensä. Koetaan itse esimerkiksi aikaansaamattomuudentunnetta, pelkoa ja riittämätöntä rohkeutta toteuttaa itseään kuten haluaisi. Koetaan muut uhkana esikuvien tai voimavarojen sijaan, eikä pystytä myöntää omia heikkouksia.

Asiaa on itse erityisen vaikea ymmärtää,  sillä en ole koskaan tuntenut tarvetta arvostella ketään anonyymisti netissä. Olen päässyt elämässä pitkälle ajattelemalla, että kohtelen muita mahdollisimman hyvin niin, kuin tahtoisin mua kohdeltavan. Ajatus itsestäni saamassa jonkinasteisia kiksejä kirjoittaessani jotain negatiivista toisesta ihmisestä nettiin, tuntuu täysin absurdilta. 

Mielipiteitä saa olla, nehän meistä tekevät erilaisia keskenämme, antavat meille vertailunkohteita ja avartavat näkemyksiä. Mutta mä toivoisin, että sä miettisit seuraavan kerran, että miten sen mielipiteen esität. Voisitko kenties asettua sen arvostelunkohteen asemaan? Vai onko se sun kohdalla edes mahdollista? 

Mieti hetki, millanen tää maailma olis, jos me kaikki puhuttais toisillemme kasvotusten niin rumasti kuin netissä? Niinpä.  

Jasmin