Pohdintaa itsetunnosta ja kauneusleikkauksista

Kuten varmasti monet teistä, myös mä olen kärsinyt itsetunto-ongelmista. Aloin hyväksyä itseni pikkuhiljaa vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Kunnes kehiin tuli Instagramit ja muut. Some laittoikin sen itsetuntogamen taas ihan uusiksi. Mitä tapahtuu nuorelle, juuri ja juuri itsetunnon ehjäksi saaneelle tytölle, joka ennen nukkumaanmenoa katselee viimeisenä kuvana puhelimen näytöltään jotain photoshopattua fitnessvartaloa kaikkine filttereineen? Niinpä, ei mitään hyvää.

Pala palalta omat kauneusihanteet ja oma kehonkuva vääristyy aivan päälaelleen. Kaikki, mistä on aiemmin itsessään pitänyt, tuntuukin yhtäkkiä mitättömältä ja rumalta. Pitäisi olla niin laiha vatsa, mutta niin iso peppu. Niin isot rinnat mutta niin alhainen rasvaprosentti. Sitä vaan katsoo itseään peilistä ja miettii, että miten voisi näyttää siltä, miltä ne IG-mallit.

Itsetunnon kasvattaminen on asia, jonka eteen kukaan muu ei voi tehdä töitä, paitsi sinä itse. Lakkaa vertailemasta itseäsi muihin. Sinä olet itsesi pahin vihollinen, ei kukaan muu. Kuinka voisit pitää itsestäsi, jos et anna siihen mahdollisuutta? Sinä olet se ääni, joka päässäsi sanoo sinun olevan riittämätön. Ja se on sun vastuulla muuttaa se ääni sanomaan, että mähän riitän.

Näin 23-vuotiaana, koen löytäneeni itseni, ja asiat jotka ovat mulle tärkeitä. Olen esimerkiksi yrittänyt useaan otteeseen harrastaa liikuntaa vain saavuttaakseni tietynlaisen vartalon. Ja hommahan on kusahtanut reisille jo alun alkaenkin. Nykyisin liikunkin terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Hitot kauneusihanteista, mä haluan ainoastaan olla terve ja voida hyvin.

Ollessani 19-vuotias, keksin itsestäni paljon asioita, mitä halusin muuttaa. Kävinkin esimerkiksi täyttämässä huuliani, joka ei todellakaan mennyt kuten piti. Huuleeni tuli jonkinlaisia kudosvaurioita, joita pari vuotta peitettiin aina uudella piikillä. Lopulta tajusin näyttäväni lähinnä Iines-ankalta, enkä koskaan ollut edes haaveillut sellaisista huulista. Mun kohdalla tapahtui vain niinsanottu lumipalloefekti- pienestä määrästä alkoi kasvaa iso, eikä vauhtia pystynyt pysäyttämään.

Viime joulukuussa kuitenkin sain ilokseni kuulla, että täytteet voidaan poistaa turvallisesti aineella, joka sulattaa hyaluronihapon huulesta. Ja mä sain mun omat huulet takaisin. Näin jälkeenpäin mietittynä, kannattiko aloittaa täyttäminen? Ei todellakaan. Luonnollinen on niin paljon kauniimpaa mun naamassa. 

Toisena mainittakoon, että mulla on rintaimplantit. Kävin rintaleikkauksessa 2016, koska halusin korjata eriparirintani. Nyt mietittynä rintani eivät edelleenkään ole täysin samaa maata keskenään (eivätkä useamman naisen olekaan, eikä kuulukaan olla), mutta käytännössä katsoen leikkaus ja implanttien laitto on ollut täysin turhaa. Se olisi turhaa vaikka mulla olisi täydellisen samannäköiset tissit, sillä ei niissä mun rinnoissa ollut mitään niin pahasti vialla, ettäkö olisi pitänyt lähteä veitsen alle. Tai ehkä mä vaan en enää nykyisin ole niin kovin pinnallinen.

Jotenkin hullua ajatella, että todella olen itse kävellyt vapaaehtoisesti leikkauspöydälle noinkin turhan syyn takia. Rintaleikkauksia tehdään paljon, mutta ei mikään leikkaus ole riskitön. Enkä mä varsinaisesti tätä operaatiota kadu, mutta voisin vallan hyvin elää ilman näitä implantteja. Ja luulenpa, että jossain vaiheessa tulenkin ne poistamaan. En varmaan vielä pitkään aikaan, mutta ehkä joskus. Musta on nimittäin pelottavaa ajatella, että mun kehossa on jotain sinne kuulumatonta, joka on viimetutkimusten mukaan ollut selvänä aiheuttajana naisten erilaisissa vakavissa sairauksissa.

Entäs nyt, koenko näiden leikkausten ja pistosten olevan se oikotie onneen hyvän itsetunnon saavuttamiseksi? En koe. Mä en tunne, ettäkö mikään kauneusoperaatio olisi todellakaan syynä sille, mitä mä nykyisin itsestäni ajattelen. Enkä koe, että kuitenkaan kauneusoperaatiot on se mun oma juttu. Toisille se sopii, mulle taas ei. Mutta kyllä mä ylpeänä kannan itseni ja myös nämä leikatut rintani, ne ovat osa mua. Miksi en olisi ylpeä kropastani?

Ja mitä mä sitten itsestäni ajattelen. Että mä riitän just semmoisena kuin mä olen. Mä voin katsoa nykyisin peilistä niitä mun vanhoja ''epäkohtia'', jotka eivät siitä ole miksikään muuttunut. Voin katsoa itseäni ja miettiä vain, että mun kroppa on just sellainen kuin pitääkin. Ja eniten mä keskityn siihen, mitä mä olen sisältä. Millainen ihminen olin tänään, autoinko, olinko luottamuksen arvoinen. Mitä enemmän voin vastata kyllä, sitä kauniimpi mä olen tänään. Ja ei mun ole syytä pyrkiä ulkonäöllisesti kenenkään muun miellyttämiseksi paremmaksi. Koska fakta on se, että jos omaa itsetuntoa lähtee rakentamaan oman täydellisyyttä hipovan ulkonäön varaan, se tulee olemaan hyvin nopeasti katoavaista. Ja silloin ei koskaan tule lopulta olemaan tyytyväinen. Ihminen on ahne, aina tulee saada enemmän. Aina jossain on parantamisen varaa. 

Siksi mun mielestä tyytyväisyys itseensä tulee saavuttaa ensin niiden epäkohtien kera. Vasta sen jälkeen on aiheellista miettiä, jos haluaa vielä jotain parantaa. Vaarana toki on, että tykkäätkin itsestäsi juuri sellaisena kuin olet- eikä parantamisen varaa yhtäkkiä enää olekaan. Ja on mullakin niitä päiviä, kun tuntuu ettei vaatteet istu ja ei näytä kivalta mistään suunnasta. Mutta ne fiilikset menevät ihan erilailla ohi, kun tietää kuitenkin oman arvonsa. Ja sen, että vaikka nyt en ole parhaimmillani, niin mä olen riittävän kaunis. Ja muistakaa, että on myös selkeä ero olla itsevarma, kuin olla ylimielinen.

Itsetunto lähteekin sisältä. Ulkonäöllä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Mutta itsetunnolla on vaikutusta ulkonäköön. Nimittäin se, miten sä itsesi kannat, huokuu ulospäin! Niin hyvässä, kuin pahassa. Sano siis tänään itsellesi, että I'm a fucking queen. Ja mä oon hyvä tämmösenä kuin mä oon. Ajattele sitä kun astut ulos ovesta, ja anna hymyn loistaa sun kasvoilla. Silloin sä oot parhaimmillas, eikä tähän kikkaan edes tarvita kirurgin veistä!

Mutta kuten sanoin, en myöskään ole sitä vastaan, jos joku haluaa itseään parannella pistoksilla tai leikkauksilla. Jokaisella on täysi oikeus tehdä itselleen mitä haluaa. Ja vuonna 2018 pitääkin olla. Ja toisille sopii ne täytetymmät huulet paremmin kuin omat. Ne ovat vaan makuasioita!

Haluan kuitenkin kehottaa miettimään tarkkaan, että onko se todella tarpeellista, ja käymään läpi mahdolliset riskit. Ja kehotan myös sua opettelemaan rakastamaan itseäsi jo ennen, kuin aloitat kauneusoperaatiot. Koska jos et rakasta, sä tuskin tulet koskaan niiden operaatioidenkaan avulla rakastamaan. Enkä puhu nyt mistään rintojenpienennyksistä tai muista terveyttä edistävistä toimenpiteistä.

Ja vaikka voisin hyvin elää ilman implantteja, musta on ihan järjetöntä, että ajatellaan naisen olevan vain aivoton bimbo, jos hänellä on vaikkapa tehty rintaleikkaus. Kaikki se on kuitenkin pelkkää ulkokuorta. Ja asian jalustalle nostaminen esimerkiksi mediassa vaan lisää ainakin mun silmissä nuortenkin paineita leikkauksia kohtaan. Miksei vaan annettaisi jokaisen olla, mitä on. Ilman sen suurempaa numeroa.

Itse olen nimittäin tullut useampaan otteeseen tituleeratuksi eräässäkin lehdessä pelkästään rintojeni perusteella. Say what? Mikä hiton ‘‘tissi-povipommi’’-Jasmin mä olen, miten mussa ei ole mitään muuta huomioimisen arvoista, kuin ne tissit? Tai niin siellä lehdessä halutaan antaa ymmärtää. Bimbo-Jasmin tisseineen, ei siellä päässä liiku muuta kuin silmät. Ja siellä sitten Raimo 50 v saa oikein tuulta purjeisiinsa ja pääsee haukkumaan. Mun mielestä sellainen otsikointi on oikeasti oksettavaa naisen esineellistämistä. Ja vielä vuonna 2018, wow. Vaikka mulla ne implantit tossa killuu, niin se ei poissulje sitä että mä olen ihan ihminen; en mitkään puhuvat rinnat.

Varsinkin te, ketkä mua seuraatte aktiivisesti tai tunnette paremmin, ymmärrätte kuinka järjetön etuliite toi on. Ymmärtäisin edes vähän paremmin (jos silloinkaan), jos mun someen lisäämät kuvat olisivat pelkkää aikuisviihdettä jäljittelevää yläosatonta materiaalia. Mut käyppä kurkkaamassa sitä mun feediä, paljonko näkyy tissiä? Eipä juurikaan.

Voin luvata, että kaikki viestit mitä saan, liittyy tasan tarkkaan mun persoonaan ja aitouteen, ja siihen miten muhun on helppo samaistua. Ja koska sitä mä olen, persoona, jolla on järkeä päässä. Ei kukaan tuu mulle sanomaan, että hei, olipa kivat tissit noissa storyissa, joissa puhuit tärkeistä asioista. Ja siks mua suututtaa, miten paljon sitä osaa mussa halutaan nostaa esille. 

Miettikää nyt vielä tähän loppuun mies, joka syystä tai toisesta käy vähän muokkaamassa miehistä varustustaan. Hän on sitten ikuisesti se Kikkeli-Mikko. Mut ei se mitään, sehän on ihan ok!

Vai pitäiskö sittenkin jo siirtyä tälle aikakaudelle.

Ihanaa sunnuntaita!

Jasmin










Alakulo on hyvä renki, mutta huono isäntä

Suurinosa on varmasti joskus elämässään tuntenut niitä fiiliksiä, kun ei vaan jaksa. Mitkään asiat eivät tunnu odottamisen arvoisilta, mistään ei tunnu saavan oikeasti mielihyvää ja olo on ylipäätään ahdistunut ja totaalisen aikaansaamaton. Yleensä tällaisen olotilan pitkittyessä ja tuntemusten syventyessä, voikin se edetä jo pidempiaikaiseksi masennukseksi. Kaikki tunteet ovat tärkeä osa elämää ja kasvamista, tietyissä määrin. Millaisia työkaluja ahdistuksen ja masennuksen tunteiden hallintaan on? 

Itse olen hyvin tunteellinen ihminen. Elän elämää vahvasti tunteiden kautta. Kun jokin tuntuu mielestäni hyvältä, oon aivan fiiliksissä. Mutta myös sitten ne negatiiviset asiat tuntuvat tosi pahalta. Sehän toki näkyy myös päätöksissäni, jotka tehdään, kuten sydän sanoo. Uskon, että ihmisillä, jotka tuntevat todella vahvasti, on enemmän taipumusta kärsiä jossain vaiheessa elämäänsä masennuksesta tai ahdistuksesta. Ja uskon näiden fiilisten liittyvän myös ihmisen empatiakykyyn, omatuntoon ja rehellisyyteen. Olen iän myötä oppinut hillitsemään tunteitani, esimerkiksi äkkipikaisuuttani ja asioiden ''yliajattelua''. Sekään ei silti aina riitä välttämään vajoamista ajatustensa kanssa ahdinkoon.

Elämässä on välillä selkeästi raskaampia aikakausia. Joskus niihin on liitoksissa elämän äkilliset ikävät tapahtumat. Välillä taas muuten vaan tuntuu, ettei jaksa hoitaa asioita ja suoriutua arkisistakaan velvollisuuksista. Eikä edes itse tiedä, onko nyt väsynyt henkisesti vaiko fyysisesti.

Ilman erillistä syytä alkanut masentunut ja ahdistunut olo usein aiheuttaa kaikkein eniten syyllisyydentunteita mussa itsessäni. Mullahan on kaikki hyvin, miksi hitossa mä valitan ja olen tämmönen? Mulla on koti, työ, ystäviä. Ei mulla ole oikeutta olla masentunut tai tuntea ahdistusta. Vai onko?

Kuten varmasti jokainen tietää, ihmisten ongelmia ei voi verrata toisiinsa. Siinä missä toiselle elämän pysäyttävä tapahtuma on läheisen kuolema tai vakava sairaus, toiselle se voi olla toistuva kausiflunssa tai koulustressi. Jokainen tuntee erilailla ikävistä asioista, jolloin kenenkään murheet eivät ole vähäteltävissä tai verrattavissa. Tottakai on aina hyvä muistaa, että asiat voisivat todella olla myös huonommin. Mutta jos jokin ''pienempi'' asia tuntuu pahalta, ei siinä ole mitään väärää. Ei, vaikka ystävällä menisi just nyt huonommin.

Aina tosin ei todellakaan edes tarvitse olla mitään suurta syytä, miksi ei jaksa suoritua sata lasissa elämästä. Eikä masennuksen tunteet vaadi mitään köyhyysrajan alapuolella elämistä ja katastrofaalisia tapahtumia. Kuka tahansa, mistä tahansa lähtökohdista, voi tuntea niitä tunteita. Katsomatta ikään, sukupuoleen tai elämäntilanteeseen. Siksipä ulkonäön tai vaikkapa merkkivaatteiden tai täydellisenkään Instagram-elämän ei kannata antaa hämätä. Myös sen takana voi olla psyykkisesti vaikeita aikoja kokeva ihminen. Luit oikein, ihminen.

Aika monelle vaikeinta aikaa henkisesti on syksy. Syksy siksi, että pimeys alkaa yksinkertaisesti syödä sitä energiaa, jota on kahmittu auringonvalosta koko kesän ajan ikäänkuin varastoon. Jossain vaiheessa valon puute alkaa tuntua kropassa, sen jälkeen mielessäkin. Lisäksi stressi kasvaa. Siinä vaiheessa onkin yleensä aika hyvät eväät alkaa astella pikkuhiljaa syvemmälle ahdistuksen luolaan. Negatiivisille tuntemuksille täytyy osata antaa tilaa, mutta silti ohjat pitää olla omissa käsissä, jotta ne eivät vie mennessään.

Monesti näitä tuntemuksia kokeneena, ja jopa masennus- sekä ahdistushäiriödiagnoosin pariinkin otteeseen itse aikoinaan saaneena, olen oppinut kehittämään työkaluja, joilla osaan hoitaa ja hillitä näitä tuntemuksia. Tunnen mun mielen tosi hyvin, joten osaan jo ennaltaehkäistä joutumasta sinne kaikkein syvimpään suohon, josta oikeasti vaatii jo enemmän työtä nousta ylös. Tärkeintä on tuntea itsensä. Tuntea ne fiilikset, jotka pahimmillaan laukaisevat pidempiaikaista hallaa mielialalle. 

Kirjoitan paperille ylös menneitä ja nykyisiä asioita, jotka mut saavat tuntemaan huonoa oloa. Ne ovat niitä asioita, joita yritän käsitellä silloin, kun yleisfiilis on parempi. Eli sen listan asiat yritän pitää poissa mielestä silloin, kun ahdistus alkaa hiipiä mun tuntemusten ykköseksi. Koska jos siinä olotilassa lähdet vielä pohtimaan mitä vääryyksiä olet kohdannut elämässä, jaksamisen prosentit laskevat aika varmasti nollankin alapuolelle.

Sama kannattaa tehdä asioista, jotka tekevät sut onnellisiksi. Mistä pidät sussa itsessäsi. Mitkä muistot tuovat sulle hyvän mielen? Mitkä tavoitteet pitävät sut niinsanotusti järjissäsi? Kirjoita ne ylös. Vaali niitä asioita parhaasi mukaan myös silloin, kun tuntuu, ettet jaksa. Se antaa voimaa. Ja energiaa. Ja toivoa siihen, että kohta taas mieliala kohenee ja olet oma energinen itsesi.

Ja RUTIINIT. En voisi enempää painottaa rutiinien tärkeyttä silloin, kun on riskinä vaipua masentavien fiilisten kouriin. Työ, koulu, vaikka vaan samaan aikaan päivästä tapahtuva jumppa/lenkki/kauppareissu. Unesta ja unirytmistä huolehtiminen. Ne asiat ovat peruspilareita, joiden kunnossa ollessa syys-ja muut masennukset jäävät usein vain hetkellisiksi olotiloiksi, joista kyllä selviää..

Mikä sitten on se ''muuten vaan'' iskevä ahdinko, joka ei tarvitse mitään suurempaa laukaisevaa tekijää? Se on se olo, kun kaikki on ahdistavaa. Niin ahdistavaa, että rintaa puristaa. Ja eikä sille siis ole mitään tarkempaa syytä. Se ahdistus tulee jopa aaltoina pistellen koko kropan läpi, mutta et vain keksi sille erityistä syytä. Kaverit ihmettelevät, että mikä helkkari sua oikein vaivaa, kun vetelet sikeitä vielä puolenpäivän jälkeenkin. Ja sä et halua tehdä muuta, kuin nukkua. Koska velvollisuudet ja elämä vain ahdistaa ja masentaa.

Aikaansaamattomassa ja masentuneessa olotilassa ollessa paineita luo vielä enemmän se, että nykyisin jokaisen elämä on somen perusteella pelkkää aurinkoista aamukahvittelua. Jokainen juoksee tukka putkella paikasta toiseen hymyssä suin, ikäänkuin suorittaen tätä elämän lautapeliä. Ja ongelmia ei ole tiedossa tässä, eikä seuraavassakaan elämässä. Se aiheuttaa sen tunteen, että mä en ole yhtä hyvä, kykeneväinen tai ylipäätään kelpaava ihminen. Ja se syyllisyydentunne, kun katsot, mitä kaikki muut ovat tänään saaneet aikaan. Kello on jo iltapäivässä, ja mä hitto vie makaan edelleen sängyssä?

Se tunne saa aikaan sen, että soimaa itseään, kun ei jaksa suoriutua. Soimaa siitä, ettei saanut jotain valmiiksi ajoissa. Alkaa lipsua pahemmin aikataulusta. Ja lopulta on enää tekemättä mitään. Oravanpyörä on valmis poljettavaksi.

Noiden soimaavien ja itseinhoa aiheuttavien fiilisten takia mä olen antanut itselle siis täyden oikeuden viettää myös niitä paskoja ja aikaansaamattomia päiviä. ''Aina pitää ajatella positiivisesti''. Fuck it, sanon minä. Jos et anna itsellesi lupaa niihin huonoihin päiviin, eipä ne kivatkaan pian tunnu yhtään miltään. Ja jos annat luvan itsellesi myös negatiivisille fiiliksille, säästyt jo turhilta syyllisyydentunteilta, jotka ajavat mieltä vain alemmaksi. Huomenna on aina uusi päivä. Ja jos huominenkin menee päin hittoa, senkin jälkeen on uusi huominen. Elämässä riittää kyllä päiviä. Ota oma aikasi, mitä tarvitset. Ja jos elämä olisi yhtää tasapaksua suorittamista päivästä toiseen, tuntisiko silloin edes olevansa elossa? 

Enpä usko. Sillä mä ainakin olen elossa silloin, kun mä tunnen. Kun mä itken. Itken niin etten näe niiden kyynelvirtojen alta enää mitään. Tai nauran. Nauran niin paljon, että happi tuntuu loppuvan ja vatsalihakset kramppaavat. Silloin mä tunnen eläväni. 

En silloin, kun esitän jotain psykopaattisen onnellista ja täydellistä positiivisuuden lähettilästä. Anna lupa itsellesi olla väsynyt. Itkeä. Olla aikaansaamaton. Jotta sä pystyt jatkossa myös nauramaan, saamaan huikeita juttuja aikaan. Ja jotta sä jaksat pitää sun elämän tärkeimmän paikan kunnossa; nimittäin sun oman kehon ja MIELEN.

Mikään syy ei ole enemmän tai vähemmän pätevä tuntea olevansa masentunut, ahdistunut tai vaan ihan hukassa. Suosittelen tutkimaan omia tuntemuksia, tapoja rentoutua, tapoja välttää tilanteiden eskaloitumista niin ikäviksi, ettei tunne sieltä olevan enää poispääsyä. 

Mutta jos kuitenkin niin käy, hae itsellesi pikimmiten ammattiapua. Sellaista on kyllä tarjolla. Ensin voikin hakeutua vaikka ihan terveyskeskuslääkärin vastaanotolle, jos se tuntuu helpoimmalta reitiltä. Nuorille on myös erikseen tarjolla mielenterveydellistä tukea eri paikkakunnilla. Pääasia on vain, ettet jää yksin. Äläkä varsinkaan häpeile tai vähättele ongelmaasi. Masennus on sairaus siinä, missä syöpäkin. Se ei ole sun vika, etkä sä voi lopulta vaikuttaa siihen, kun se pääsee ottamaan vallan. Sä et ole heikko. Vaan sä TUNNET.

Loppuun haluan sanoa, ettei mikään pahempikaan ongelma ole sellainen, etteikö se jonain päivänä ratkeaisi, tai olo helpottaisi. Usko mua, tiedän mistä puhun. Kaikella on tarkoitus, ja lopulta aina kaikki on hyvin. 

Ja kysykää toisiltanne, että mitä kuuluu. Antakaa ymmärtää, että kuuntelette kun on vaikeeta. Tai että oot siinä, vaikka vaan ihan hiljaa, halaten. Älä vähättele toisen ongelmia. Vaan auta toista, kuten haluaisit, että suakin autettaisiin. 

Jasmin

Hyvä paha raha

Täysi-ikäisyys, tuo odotettu ikä on monelle se elämän ensimmäinen todellinen etappi. Viimeinen vuosi ennen täysi-ikäisyyden juhlapäivää tuntuu koko muuhun sen astiseen elämään nähden hurjan pitkältä. Itse sitä ajattelee aikuistuvansa samantien, tai oikeastaan olin jo 17-vuotiaana mielestäni kypsä aikuinen. 18-vuotta tullessa mittariin muuttuikin vain yksi asia; olin vapaa ottamaan nimeni alle velkaa.

Elokuussa vuonna 2013 se tapahtui. Yhdessä yössä saavutin aikuisuuden tittelin ja yhtäkkiä olin vastuussa omasta elämästäni. ''Siistiä'', olikin ensimmäinen ajatus, kun omilla papereilla pääsi Alkon kassalta kunnialla läpi. Pian alkoikin selvitä, mihin muihin tarkoituksiin omia henkkareitaan pystyikään käyttää.

Kasvoin perheessä, jossa ei koskaan ollut liikaa rahaa. En sano, että olisimme missään nimessä olleet köyhiä. Mutta kun kaverit perheineen reissasivat etelänmatkoilla, itse en päässyt kertaakaan ulkomaille ennenkuin täytin 12-vuotta. Enkä koskaan ole kokenut mitään katkeruutta tai kateutta heitä kohtaan, joiden taloudellinen tilanne on mahdollistanut erilaisia kokemuksia. En oikeastaan koskaan ole osannut kaivata sellaista. 

Kuitenkin teini-ikään tullessa alkoi enemmän kiinnostaa vaatteet, ulkonäkö ja ylipäätään se, mitä muut ajattelevat. Kavereille alkoi 16-vuoden iässä sadella lahjaksi iPhoneja, jotka omasta näkökulmasta maksoivat silloin maltaita. Eikä silloisilla teinin aivoilla osannut ajatella muuta, kuin että haluaa kuulua porukkaan ja olla niinsanotusti ''samalla viivalla'' muiden kanssa. Itse sain ensimmäisen älypuhelimeni vasta 17-vuotiaana (ja hyvä niin), ja iPhonetkin yleistyivät nykyiselle mallilleen pikkuhiljaa vasta niinä aikoina. 

Oli siis elokuu 2013. Vuosi sitten lahjaksi saamani puhelin hukkui junamatkan aikana. Se ärsyttävä tunne, että hukkasin jotain niin kallista, ja ettei ole varaa ostaa uutta. Kunnes sen keksin; olen juuri täyttänyt 18, joten voinhan hommata puhelimen osamaksulla. Siitä kaikki alkoi.

Kävelin suoraan matkapuhelinliikkeeseen sen enempää miettimättä. Puhelin pakettiin, kyseltiin tuleeko muuta. Maksutavaksi ehdottomasti pisimmän ajan osamaksu. Nimet paperiiin ja ulos kaupasta. Näinkö helppoa se oli? 

Jo kaupasta ulos astellessa (hullua kyllä) alkoi harmittaa, että ostin ''vain'' Samsungin uusimman älypuhelinmallin. Sehän ei ollut yhtään niin muodikas. Kuitenkin pian selvisi, että iPhone on julkaisemassa uutta mallistoaan piakkoin. Se päivä koittikin nopeasti, joten ei aikaakaan kun osamaksulaskulla komeilikin kaksi puhelinta samanaikaisesti. Vielä tällöin ajattelin, että kuukausierät ovat pieniä ja takaisinmaksu on helppo homma. Eli pystyisin siis tilata samalla periaatteella vielä kaikkea muutakin, mitä olen aina halunnut. 

Nettishoppailusta tuli tapa paeta sen aikaisia ongelmia. Siinä missä elämä ja sen koettelemukset ahdistivat, nettishoppailu turrutti ja loi hyvää fiilistä. Laskuja alkoi kerääntyä. Se puolestaan vain pahensi ahdinkoa. Ja siihenkin oli tietysti vain yksi lääke, eikä se suinkaan ollut laskujen poismaksaminen tai shoppailun lopettaminen. Jatkoin silmitöntä rahankäyttöä. Nostin opintolainaa täysin turhiin menoihin. Ja lopulta pahin; yritin alkaa maksella velkojani takaisin pikavipeillä ja muilla kulutusluotoilla. Menivätkö pikavippirahat sitten suoraan laskujenmaksuun? Eivät. Ei sitten senttiäkään.

Kului kolme vuotta, eli tultiin vuoteen 2016. Harmittomia parin kympin ''kyl tän nyt pystyy helposti hoitaa''- kuukausieriä oli kertynyt kymmeniä. Aloin olla tilanteessa, että pystyin rehellisesti sanomaan olevani korviani myöten veloissa. Ja kusessa. Siinäkään vaiheessa en silti osannut tai uskaltanut hakea apua, tai kertoa asiasta oikeastaan kenellekään. Vakituinen työpaikka meni alta, ja velkojia oli joka suunnassa. Silloin kaikkien osamaksujen ja luottojen kuukausittainen lyhennys oli siis kasvanut jo moneen sataan euroon. Miten yhdestä osamaksupuhelimesta oli kasvanut suoranainen taloudellinen ahdinko?

Silloin luovutin. Kirjeitä sateli postiluukusta, heitin ne suoraan roskakoriin vilkaisematta muuta, kuin että kuoressa luki mun nimi. Ohi meni muitakin pienempiä laskuja, mutta ahdistus kirjeiden avaamiseen oli niin suuri, että mieluummin suljin kaikki raha-asiat pois mielestäni. Tein keikkatöitä ja pidin jokaisen tienaamani euron tiukasti taskussani laskujen maksun sijaan ja turrutin itseäni lisää materialla. En ahdingoltani edes pystynyt miettimään järkevää suunnitelmaa velkojeni lyhentämisen aloittamiseksi. Ulosotto oli aivan varmasti edessä, ja olin asian silloin jo hyväksynyt.

Luottotietojen menettäminen tai ulosoton asiakkaaksi joutuminen ei lopulta ole niin ‘‘helppoa’’ tai nopeaa, kuin voisi luulla. Enkä tällä tarkoita sitä, että asioiden hoitamista voisi rauhassa lykätä. Vaan sitä, että vielä tässä tilanteessa, kun olin heittänyt hanskat jo tiskiin, olisin oikeasta paikasta apua hakemalla voinut estää tilanteen repeämisen nykyisiin sfääreihinsä. Soitto oman paikkakunnan velkaneuvontaan ja takuusäätiöön olisi auttanut paljon. Myös perintäfirmat ovat usein halukkaita tekemään maksusuunnitelmia. Mutta musta tuntui, että olin asian kanssa niin yksin. Kertasin joka ilta elämää muutaman viimevuoden ajalta kysyen itseltäni miksi? Miksi olin niin tyhmä.

Nuorena ylipäätään luulee olevansa kuolematon. Ja niin luulin olevani myös raha-asioiden suhteen. Perheessänikin on läpikäyty paljon rahaongelmia laman aiheuttamien velkojen takia, ja olisi luullut, että niin läheltä asioita nähneenä olisi osannut pysytellä kaukana sellaisista ongelmista. Mutta ei. 

Pahinta kaikessa on se, että mulla ei edes ole kaikelle tälle mitään järkevää syytä. Tai ketään muuta ketä syyttää. Mä olen itse vastuussa mun rahaongelmista. Mä olin se, joka eri nettisivuilla latoi ostoskorin täyteen mitä ''siisteimpiä'' rättejä. Ja se, joka nosti pikavippejä elämän järjestymisen toivossa. Mä tein ne päätökset, mä kestän ne seuraamukset.

Nykytilanteessani hoidan velkojani pois pikkuhiljaa. Asia ahdistaa edelleen välillä syvästikin, mutta tiedän, että tää tuska ei kestä ikuisesti. ’’Se joka sotkee, siivoaa’’, pätee tässäkin asiassa, joten hoidan asian yksin seisten oman virheeni takana.

Nykyisin maksuhäiriömerkinnät ovat valitettavan yleisiä. Harva se päivä joku julkisuudenhenkilö nostetaan otsikoihin ulosottovelkojensa takia. Nyt oli mun vuoro. Tiesin sen tulevan jossain vaiheessa, ja tiesin, että mä myös haluan asiasta puhua.

Miksi rahaongelmien oletetaan ja halutaan aiheuttavan häpeää? Miksi sitä edes täytyisi hävetä? Mun menneisyys rahankäytön osalta ei missään vaiheessa ole ollut mulle mikään salaisuus. Vuonna 2018 tällainen asia ei voi enää olla häpeiltävä tabu. Sen pitää olla asia, josta voidaan keskustella. Siitä puhuminen ylipäätään voi ennaltaehkäistä nuorten joutumista taloudellisiin ongelmiin. Avun hakeminen velka-asioissa tulisi olla erittäin matalan kynnyksen homma. Kaikkien tulisi olla tietoisia, mitä sellaisissa tilanteissa, kun ei pysy enää perässä laskuista, tulee tehdä.

Mun suora ja ainoa mielipide on, että firmat, jotka myöntävät velkaa alle 21-vuotiaille, ovat vastuuttomia. Ja ahneita. Näen punaista jokaisen pikavippifirman korviin tarttuvan rallatuksen soidessa radiossa. Ehdoton 21-vuoden ikäraja tulisi olla niin osamaksuissa, kuin luotoissakin. Henkinen kehitys välillä 18-21 vuotta on nimittäin oikeasti aika suurta, ainakin omalla kohdallani. 

Raha ei määritä mua ihmisenä. Se, tai sen puute ei nosta tai laske mun arvoa. Mun velat vaikuttavat ainoastaan mun omaan elämänlaatuun, olen vastuussa siitä asiasta ainoastaan itselleni.

Kukaan ei ole oikeutettu jakamaan sen enempää asiasta virheellistä spekulaatiota. Ja ennenkuin kukaan alkaa arvostella ostanko vaikkapa kaupasta ruuan lisäksi herkkuja tai matkustanko lomalla ulkomaille, niin joo, mä saan myös nauttia elämästäni. Huolimatta siitä, että mulla on velkaa. Voin luvata, että elämänilo lähtee valumaan kuin viemäristä alas, jos alkaa olla rahaongelmiensa orja. Päinvastoin, sun täytyy olla se joka ottaa härkää sarvista, eikä toistepäin. 

No entä haluanko huomiota tai otsikoita lisää, ja siksi kirjoitin tämän postauksen? En.

Vaan mä haluan, että just sä, joka olet siellä painimassa samojen ongelmien kanssa, saat tästä tekstistä edes jonkinlaista vertaistukea. Ja tajuat hakea apua ajoissa. Elämässä ei kaikki aina mene niinkuin pitäisi. Osaan asioista voit vaikuttaa, osaan et. Silti mä uskon, että kaikella on tarkoitus. Ja kaikesta oppii jotain.  

Ja jos sä olet niin onnekas, että olet onnistunut välttämään sun elämässä tämmöiset ongelmat, lue tää teksti vielä toisen kerran läpi. Ja mieti kaks kertaa, ennenkuin ostat mitään turhaa velaksi. 

Jasmin



Kuka voisi nettikiusaajat pelastaa?

Nykymaailmassa pitäisi olla niin paljon jotakin, mutta silti olet aina liikaa tai liian vähän. Eli pitäisi olla jotakin, mutta silti et saa olla mitään. Jos tienaat rahaa vaikkapa postaamalla kuvia Instagramiin, olet turha. Mutta jos teet näitä niinkutsuttuja ‘‘oikeita töitä’’ vaikkapa kaupan kassalla, eipä sekään ole hyvä vaan todennäköisesti olet täysi luuseri. Äläkä suotta huokaise helpotuksesta, jos olet jotain siltä väliltä, kyllä susta silti löytyy moitittavaa näiden kimppuun hyökkäävien arvostelijoiden silmissä. Niiden, joiden oma elämä ei tuota tarpeeksi sisältöä voidakseen kokea iloa tai surua lähellä olevista asioista. Niiden, joiden paremmuudentunne kasvaa jokaisesta ilkeästä kommentista.

Muistan vielä aikaa ennen somen räjähtämistä nykyiseen asemaansa. Nettikiusaaminen keskittyi lähinnä yksittäisille keskustelupalstoille. Siksi nykyaika onkin suorastaan yhtä juhlaa näille ''muita paremmille ihmisille''. Ilkeitä ja satuttavia kommentteja voi nimittäin laukoa vaikkapa suoraan kiusankohteelle kätevästi feikkiprofiilin takaa. Koska kukapa kasvotusten ujo ja vähäsanainen ihminen nyt omalla nimellään laukoisi ilkeyksiä? Ja vielä parempaa; on myös lyöty viisaat päät yhteen, ja perustettu näille muita paremmille ihmisille myös oikein oma appi, Jodel.

Niin, Jodel. Se haukkumisen ja paskanpuhumisen mekka, jossa toisille annetaan pisteitä siitä, kuinka tunteisiin menevän ja satuttavan, henkilökohtaista elämää loukkaavan kommentin onnistuu päiväkahvittelun lomassa kirjoittamaan. Kehtaavatko sinne kirjoittavat edes myöntää ystävilleen omaa harrastustaan? Tai ehkä sellaiset ihmiset vetävät toisiaan ympärilleen, ja kiusaaminen onkin yhteistä ajanvietettä. Vai onko heillä edes ystäviä? Uskon vahvasti, että jos annat negatiivista energiaa, saat sitä myös takaisin. Ainiin, ja eikä sen väliä edes onko haukkukommentissa mukana totuudenjyvääkään. Kunhan juttu on mehukas, sillä kelpaa mässäillä. Ainakin siihen asti, kunnes löydetään taas uusi kiusanaihe.

Väärän väriset hiukset, väärän kokoiset rinnat. Toinen on syönyt liian hyvin, kun toinen taas treenaa aivan liikaa. Bodypositivynkin merkitys on unohdettu, kun yhtäkkiä sitä saakin käyttää vain tiettyyn muottiin menevät naiset. Jos treenatulla tai hoikemmalla kropallasi haluat viestittää vaikkapa alusvaatekuvan ja kyseisen hashtagin laittamalla olevasi tyytyväinen itseesi ja kannustat muita tekemään samoin koostaan riippumatta, olet tietenkin tyrkky ja itseäsi täynnä oleva bimbo.

Toisen menestys maistuu karvaalta etenkin suomalaisen suussa. Jos lähdet kertomaan aloittaneesi uuden jutun yrittäen mennä kohti unelmiasi, todennäköisesti saat pelkästään kuulla, ettei susta tule ikinä mitään. Ja jos onnistut tavoitteissasi, siihen on pakko liittyä jotain hämärää. Tai vähintäänkin olet ''silti aivan naurettava ja mogaat kuitenkin jossain vaiheessa''. 

Niin ja ainiin, kun ei se koulukaan sua kiinnostanut, sähän olit siinäkin luuseri. Duunit pyörii nyt hyvällä mallilla ja oot tyytyväinen sun elämään, mutta väliäkös sillä. Se kaikki kaatuu kuitenkin. Mutta kuten sanottu, suomalainen on ainoa joka on valmis vaikka maksamaan siitä, ettei toisella luista suksi paremmin. Ja oikein odottaa kuin pikkulapsi joulua, että joku mogaa. Nautitaan, kun toisten parisuhteet särkyy, raha-asiat menee päin h*lvettiä tai kulissit kaatuu. Sitten kuulutetaan ympäriinsä, kuinka itse hoitaisi asiat paremmin, vaikka elämältä olisi juuri mennyt pohja. Hän itse olisi aina se ''parempi ihminen, käyttäytyisi joka tilanteessa paremmin eikä ylipäätään koskaan sortuisi edes sössimään asioitaan tuolla tavalla''. Vaikka todellisuudessa omassa elämässään hiertää parhaillaan ongelma jos toinenkin.

Mutta kuka sitten on syypää tähän nykyiseen asetelmaan? Onko suomalainen yksinkertaisesti perusluonteeltaan liian katkera käsitelläkseen toisten onnea tai sosiaalisen median luomia paineita? 

En jaksa uskoa, että moinen katkeruus ja kateus periytyisi geeneissä. Se on täysin opittua. Seura tekee kaltaisekseen. Jos ympärilläolijat kyräilevät jatkuvasti toisten väkisin negatiiviseksi käännettyjä ominaisuuksia, on varmasti vaikea pysyä itsekään positiivisena. Ja jos tälle käytökselle  täytyy muotoilla jokin selkeä syy, mun omassa ymmärryksessä se ei tosiaan voi liittyä muuhun, kuin oman elämän ja tunteiden jättämiin aukkoihin. Koetaan huonoa fiilistä jossain itseään koskevassa asiassa, ja puretaan se polkemalla toista alas. Mitä enemmän tunnetaan ettei itse riitä, sitä kovempaa runnotaan toista. Lyödään, kunnes putoaa. Etenkin häntä, joka yrittää tämän kateellisen kansan edessä olla rohkea, olla oma itsensä. Koetaan itse esimerkiksi aikaansaamattomuudentunnetta, pelkoa ja riittämätöntä rohkeutta toteuttaa itseään kuten haluaisi. Koetaan muut uhkana esikuvien tai voimavarojen sijaan, eikä pystytä myöntää omia heikkouksia.

Asiaa on itse erityisen vaikea ymmärtää,  sillä en ole koskaan tuntenut tarvetta arvostella ketään anonyymisti netissä. Olen päässyt elämässä pitkälle ajattelemalla, että kohtelen muita mahdollisimman hyvin niin, kuin tahtoisin mua kohdeltavan. Ajatus itsestäni saamassa jonkinasteisia kiksejä kirjoittaessani jotain negatiivista toisesta ihmisestä nettiin, tuntuu täysin absurdilta. 

Mielipiteitä saa olla, nehän meistä tekevät erilaisia keskenämme, antavat meille vertailunkohteita ja avartavat näkemyksiä. Mutta mä toivoisin, että sä miettisit seuraavan kerran, että miten sen mielipiteen esität. Voisitko kenties asettua sen arvostelunkohteen asemaan? Vai onko se sun kohdalla edes mahdollista? 

Mieti hetki, millanen tää maailma olis, jos me kaikki puhuttais toisillemme kasvotusten niin rumasti kuin netissä? Niinpä.  

Jasmin